Suuri oivallukseni: voin itse vaikuttaa elämääni

Saan itseni usein kiinni ajattelemasta sitten kun.

Useimmiten sitten kun liittyy toiveisiin ja haaveisiin: sitten kun voimme taas matkustaa; sitten kun kiireet helpottaa; sitten kun lapset ovat isompia jne. Mutta nyt elän sitä kaikkea hyvää jota olen odottanut vaikkapa viime vuonna! Sitten kun vauva syntyy, sitten kun vauvavuosi on ohi, sitten kun opimme olemaan viiden hengen perhe.  Yhtäkkiä huomaan sen olevan haikea sitten kun.

Sitten kun arki taas alkaa ja palaan töihin oikeasti. Sitten kun koronan pakottama Insinöörin etätyö päättyy ja vietämme vähemmän aikaa yhdessä.

Sitten kun tämä ihana urheilullinen ja perhekeskeinen elämänvaiheeni päättyy ja muuttuu taas stressiksi ja kiireeksi.

Havahduin ajatukseeni viikonloppuna. Onpa typerä ajatus.

Miksi tämän olisi pakko muuttua? Mikä estää meitä tekemästä valintoja joilla tämä vaihe jatkuu? Ei juuri mikään. Insinööri voi tehdä jatkossakin etänä töitä ja jäädä vaikka halutessamme osittaiselle hoitovapaalle. Minä voin tehdä kaikkia töitäni joustavasti yrittäjänä. Voimme hitto vie vaikka yrittää vielä yhtä lasta jos siltä tuntuu.

Puolellamme on kaikki etuoikeudet: terveys, varallisuus, koti, hyvät työtilanteet, hyvä parisuhde, hyvät turvaverkot. Nyt on aika ottaa näistä kaikki irti ja asetella elämän palaset sellaisiin paikkoihin jotka luovat sitä onnellisuutta, eikä niihin mihin ajattelee että on vain palattava koska niin se menee.

Voisi olla aika myöntää itselleen että elämäni on hyvää. Että olemme nyt tosi onnellisia koska olemme olleet etuoikeutettuja tekemään sellaisia valintoja jotka tekevät meidän arjen hyväksi.

On aika myöntää että voin itsekin vaikuttaa elämäni eikä minun tarvitse odotella kulisseissa ja haaveilla / pelätä mitä näyttämölle seuraavaksi tulee. Ellei tielle osu huonoa tuuria, voin itse rakentaa itselleni hyvän elämän.

Minusta tämä on lohduttava ajatus, jonka varassa voisi rauhassa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi haluaa ja keskittyä nauttimaan (tai selviämään, niitäkin aikoja on) siitä hetkestä missä juuri nyt on sen sijaan että pelkää jonkin hallitsemattoman voiman tulevan ja heittävän kaiken pyllylleen.

Jos se tulee, se tulee. En voi sille nyt mitään.

Sitäpaitsi toistaiseksi jos sille näyttämölle onkin joskus aiemmin heitelty kaikkea ikävää masennuksesta tonttiriitoihin, olemme selvinneet. Emme heti sankareina mutta kuitenkin, rakentaneet elämäämme siinäkin tilanteessa. Ehkä on siis aika myös uskoa että vaikka jotain sitten sattuisikin, olemme jo aika hyviä tässä aikuisessa elämässä ja pärjäämme varmasti.

Tämän ääneen sanominen vähän pelottaa. Huomaan ajattelevani että nyt joku tulee ja sanoo että noin on hyvä ajatella kun ei ole koskaan ollut suuria vastoinkäymisiä, suruja ja pelkoja. Koska enhän minä tiedä oikeasti mistään mitään, olen todellakin päässyt helpolla.

Mutta aion silti tästedes luottaa ja uskoa itseeni vähän enemmän. Sillä silloin ne mahdolliset tosi vaikeatkin tilanteet on helpompi ottaa. Jos uskon itseeni, meihin, olen vahvempi ja elämä on kivempaa.

Ensimmäisenä askeleena otan nyt ihan rauhassa henkeä ja mietin esimerkiksi tätä töihinpaluuasiaa sillä tavalla että teen sen mikä kulloinkin parhaalta tuntuu. Kiire ei ole vieläkään mihinkään.

Tämä nyt on vähän sarjassamme ”tajusin elämän 37-vuotiaana” mutta olenkin vähän hitaampi tapaus. Pidätän myös oikeuden unohtaa tämän löytöni viisauden ja sekoilla taas ihan huolella vaikkapa puolen vuoden päästä!

Mitä Kolmoselle kuuluu? Terkut melkein 1v2kk taaperolta!

Kolmoselle kuuluu kuulkaa todella hyvää. Hän on aivan valloittava pieni neitonen, edelleen.

Uskon että teillä on häntä ikävä (ainakin hänellä teitä mikäli on uskominen sitä miten paljon se yrittää aina naamaansa jokaiseen kuvaani tunkea) joten kerron hiukan minkälainen hän nyt on.

Kun yritän miettiä miten tätä ihanaa taaperoa kuvailisi, en osaa päättää mitä kaikkea pitäisi kertoa. Ajatellessani tuota juuri nukkumaan käynyttä pientä sametti-ihoa, nousee ajatuksiin heti ensimmäisenä hänen utelias, vähän viekaskin hymynsä kun hän näkee jotain siistiä mikä on saatava ja mikä on todennäköisesti vähän kiellettyä.

Pallot, kukat, kengät, smoothiet ja patukat, veitset, sakset, avaimet, lompakot ja kaukosäätimet lienevät tämän listan kärjessä.

Hän näkee asian, hihkaisee, juoksee (tämä juoksee! En muista edellisten juosseen näin aikaisin) sitä kohti ja kikattaa jos estelen hymyillen. Itkee selkä kaaressa, jos estän tosissani. Pientä, suloista ja vielä niin haaleaa tahtoa. Kolmonen on toistaiseksi super joustava luonteeltaan. Se luovuttaa kiukkunsa nopeasti ja jaksaa odottaa asioita hienosti.

Paitsi jos kyseinen asia on juusto. SITÄ ON SAATAVA HETI.

Tähän voisi tietysti myös kommentoida siitä kuinka hän kellontarkasti kolmesti päivässä alkaa repiä paitaani.

Se tissi / juusto haetaan sitten vaikka itse jos ei muuten saa. Kolmonen kiipeää mihin vain, ujuttaa itsensä valjaista ulos ja ylös ja löytyy joka päivä monen eri tuolin päältä. Aika silmä tarkkana saa olla tämän vipeltäjän kanssa! Tosin, yleensä ennen jotain liikunnallista urotekoa hän katsoo minua. Suorastaan kuulen sen kun Kolmonen aikoo tehdä jotain vaarallista. Se pysähtyy, katsoo minua, ja tiedän jo – portti on jäänyt auki tai tuoli vahtimatta.

Sama toistuu kun jotain väärää menee suuhun. Kun kysyn laitoitko jotain suuhun se hymyilee onnessaan ja näyttää. Ottaa pois sitten kun pyytää.

Elämme sitä uskomatonta vaihetta jossa lapsi on niin iloinen ymmärtäessään ohjeita, että se tottelee niitä! ”Hae tuolta kirja ja tuo minulle niin luetaan yhdessä”; ”Vie tämä isille”; ”Laita sukka jalkaan” toimivat kaikki.

Sukka ei kyllä vielä mene jalkaan, toisin kuin kaikki taloutemme kengät koosta riippumatta.

Vaikka menoa ja vauhtia löytyy jaloista paljon, tyyppi on muuten aika tyyni. Hän leikkii rauhallisesti itsekseen joskus pitkiäkin aikoja, jaksaa odottaa rattaissa tai autossa jos on jotain katseltavaa ja ottaa todella iisisti pienet kolhut. Aika kovaakin saa itse asiassa pää paukahtaa ennen kuin itketään, ja sekin menee nopeasti ohi.

Mutta on se silti sen ikäinen ettei meitä hetkeen ravintoloissa näy. Morjens vaan sekoiluikä, nähdään uhmaiän tuolla puolen.

Kolmonen syö pääsääntöisesti ok, mutta on tässä huonojakin päiviä paljon takana. Kaiken se melkein syö itse sormiruokaillen, haarukalla tai lusikalla mutta aina ei oikein uppoa. Hampaat, vaihe, vauvat, tiedättehän. Parhaat ruoat tällä hetkellä: Riisi, tomaatti, juusto, spagetti piiiiitkänä, omena, kaikki mitä voi pussista imeä ja tietty ne Onni-puurot.

Ja hei! Tyyppi nukkuu! Aamulla puoli tuntia, lounasaikaan 1,5h ja yöllä 12h. AMAZING.

En mä tiedä. Ei tämmöstä tyyppiä voi sanallisesti kuvata, kaikki jää ihan ontoksi. Hän on liian mahtava.

Hän hihkuu pallon perässä, touhuaa niin kovin touhukkaasti kaikkea, yrittää pomppia vaikka jalat ei nouse (ja päätyy siksi koomisesti kävelemään kyykyssä), puhuu ihan hirveästi mutta lähinnä sellaista mitä emme ihan vielä ymmärrä (paitsi ”vauva”!) ja rakastaa kaikkia ja kaikkea. Hän halaa, pussaa, etsii napaa itseltään ja muilta ja ratsastaa meidän päällämme kivuliaasti jos erehdymme lattialle makaamaan. Riehuu kun näkee lakanan, nostaa olkapäät korviin toisten perässä ja tarjoaa nyrkin ”BOOM” liikkeeseen.

Hän potkii palloja, kantaa jättimäisiä koripalloja, kävelee rehvakkaasti ovesta ulos ja kadulle ja varmaan Tampereelle asti jos joku ei estä, kuopii lapiolla mitä vain ja syö enää vain vähän soraa. Tykkää kaikista kulkupeleistä ja kipuaakapuaa kaikkien keinujen ja potkuautojen päälle.

On niin käsittämättömän, pakahduttavan, kaiken peittävän ja murheet korjaavan rakas että olen joka päivä vain niin kiitollinen että uskalsimme toivoa ja saimme kaiken. Hänet.

Älä huoli, lapsestasi kasvaa parempi kuin luulitkaan

Suuri viikkoraha / kotityö keskustelu oli mielenkiintoinen monellakin tapaa. Se muistutti itseäni että ei näistä asioista kannata liian isoja tehdä. Sillä miten viikkorahaa maksetaan tai ei makseta ei lopulta ole hirveästi väliä, tärkeintä on että asioista keskustellaan ja valintoja perustellaan. Joskus ehkä harhaudutaan ajattelemaan että valinnat, jotka teet nyt ovat iänikuisesti kiveen hakattuja ja muokkaavat lapsesi persoonaa, temperamenttia ja ikuista onnea.

Jos sille maksetaan nyt siivouksesta, se ei aikuisena osaa siivota. Jos se saa alle kolmevuotiaana sokeria, se on koko elämänsä koukussa. Jos emme nyt ulkoile tiheästi, se ei opi aktiiviseksi arkiliikkujaksi.

Voi olla, tai sitten ei. Hyvin harva asia pysyy lapsessa päälle kaadettuna. Ihmisen rakentuminen kokonaiseksi ihmiseksi, aikuiseksi ja itsenäiseksi olennoksi on niin monimutkainen ja mysteerinen kokonaisuus ettei siinä yksi väärin maksettu viikkoraha ja laiskotellut tiistait paljon paina.

Jos siltä alkaakin tuntua, asioita voi muuttaa. Lapset voi uudelleenohjelmoida. Voitte alkaa vaatia lapsilta enemmän vielä yläasteikäisinä, vaihtaa ruoan vähäsokerisempaan tai hurahtaa itse urheiluun niin paljon että koko perheen liikuntamäärät kasvaa.

Sitten lapsesta tuleekin yhtäkkiä jo niin iso, että hänen kasvamiseen vaikuttaa enemmän kaverit kuin sinä. Ja taas on uusi peli edessä! Lapsi muuttuu, perheenne muuttuu, tavat muuttuu ja ympäristöt vaihtuu. Kaikki voi muuttua. Viikkorahansa karkkiin haaskanneesta voi tulla startupin perustaja tai investointipankkiiri.

Vanhemmuus on niin paljon enemmän kuin viikkorahakäytäntö tai ravinnon laatu. Se on toisen ihmisen kohtaamista aina uusilla areenoilla, loputtomana turvana seisomista ja maailman vaikeimpien kysymysten ratkomista yhdessä ihmisen kanssa joka ei ole niitä koskaan ennen kohdannut. Vanhemmuus on loputon säkki vastauksia, joita vain te, oman perheenne dynamiikan ymmärtävät voivat antaa – ja tekin vain arvaillen ja haparoiden, parasta yrittäen.

Aina kun päädyn tuskailemaan jostain pienestä vanhemmuuden osa-alueesta tai päätöksestä (ja teen niin edelleen vähän liian usein), yritän muistuttaa itseäni että ainoa mitä minun tarvitsee tehdä on yrittää auttaa lasta rakentamaan itselleen hyvä itsetuntemus ja -luottamus.

Tärkeintä olisi saada aikaan ihminen joka osaa suhtautua itseensä rehellisesti, armollisesti ja ymmärtävästi, koska silloin se kykenee myös pohtimaan omaa toimintaansa ja toimimaan parhaimman mahdollisen mukaan.

Jos siinä onnistun, kaikki muu menee hyvään suuntaan. Syntyy käsitys oikeasta ja väärästä, mahdollisuus punnita miten itse toimii ja ymmärrys siitä miten pitäisi toimia että elämä sujuisi kaikille muillekin mukavasti.

Katja kirjoitti juuri tästä samasta aiheesta mahtavan tekstin, otsikolla “Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?”  Minä vastaisin että kummankin ja ei kummankaan, tärkeintä on se miten lapsi oppii suhtautumaan itseensä ja sitä kautta muihin.

Niin että älä huoli. Jos joku asia tuntuu vaikealta tai suoranaiselta virheeltä, sillä ei todennäköisesti ole kovin suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta. Voit korjata tekemäsi ja kokeilla seuraavaa juttua – joka tapauksessa tulet hämmästymään nähdessäsi lapsen jonain päivänä:

Miten siitä noin hyvä tuli?

 

Jälkikirjoitus: vähän tähän liittyen, en malta olla mainitsematta aiheesta “suositusten mukainen”. Vanhemmuus tänään on täynnä suosituksia: mitä syödä, mitä pukea, miten leikata kynnet. Ne on hyviä! Mutta muista lukea ne mielessäsi saatesanoilla “parasta olisi, että”. Silloin suositukset asettuvat oikeaan vaatimustasoon. Suositusten mukainen elämä on varmaankin sitä parasta mahdollista, mutta niistä poikkeavat valinnat eivät silti ole huonoja, vaarallisia tai vastuuttomia. Tee se mitä pystyt äläkä stressaa muusta.