Tiedättekö sen hetken, kun kohtaatte tuntemattoman ihmisen ja yritätte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa (huvin vuoksi tai pakon edestä), mutta toinen ei vain vastaa mitään? Kasvoillaan on vain tonnin setelin ilme joka ei kutsu tutustumaan tai edes jutustamaan? Ja sitten hiljaisuus.
Matkustaja lähestyy, katsoo vaunujani ja minua, katsoo pois. Sanon heti ”mahtuukohan siitä?” ja elehdin hymyillen sen merkiksi että teen kyllä parhaani että mahdut ja siirrän vielä tarvittaessa. En saa vastausta, hän ohittaa vaunut ns. kylkiluisulla vaivalloisesti.
Tavallaan ymmärrän sen tyhjän katseen, olen joskus itsekin se tyyppi; ajatuksissani, väsyneenä tai varuillani. En haluaisi olla se tyyppi mutta ympäristöni myös sallii sen, kulttuurimme hyväksyy mykän katseeni ja metrin välit bussipysäkillä. Annamme toisillemme tilaa varmuuden vuoksi niin kauan että lopulta kukaan ei yletä muihin ja moni on vähän yksinäinen.
”Anteeksi, voinko ihan pikkasen pyytää siirtymään kun täällä takanasi on nämä vaunut ja reppusi osuu tuohon kuomuun, ettet vain jää niihin solmuun?” Hän siirtyy askeleen sanomatta mitään, mutta en voi olla ajattelematta että se oli aika vihaisen tuntuinen katse.
Usein kiva pieni keskustelu syntyy pienellä vaivalla. Eilen päätin aloittaa rupattelun vanhemman pariskunnan kanssa jotka hymyilivät Kolmoselle, vaikka pelkäsin että ylitän ehkä jotkin sosiaaliset rajat. He olivat juuri katsoneet minua ja vauvaani ystävällisesti hymyillen. Heidän väläyttässä sen kahden sekunnin hei-hymyn, jonka toivotaan riittävän, palautin saman pienen hymyn ja katsoin taas vauvaani. Huomasin naamalleni asettuvan sen tonnin setelin ilmeen. Olin ilmeetön, välttelevä, hiljainen.
En siksi etten olisi halunnut puhua tai koska olisin ujo vaan siksi että oletin heidän haluavan olla ihan rauhassa. Vaikka he siis juuri katsoivat meitä hymyillen.
Onneksi tajusin tämän ja tulin järkiini, koska meillä oli ihan todella mukava vartin jutustelutuokio joka piristi kovasti omaa junamatkaani.
”Pakko kysyä, mistä toi takki on? Tosi kiva!”
Nyt kun aloitin taas lastenvaunujen kanssa matkaamisen olen joutunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa, sillä tilaa pitää joskus pyytää, välillä apua ja joskus jopa anteeksi. Olen ollut hämmentynyt siitä että joskus en saa takaisin mitään vastausta, sanallista varsinkaan.
Toisaalta olen ollut super iloinen kun joskus vaunupoterossamme on syntynyt niitä spontaaneja takkikeskusteluja. Ilahduttaa ihan mielettömästi joka kerta kun joku puhuu minulle tarpeettomasti, siis sanoo jotain mikä on tarkoitettu vain kivaksi kommentiksi tai ihan oikeasti vain tilan täytteeksi. Säästäkin on minusta kiva puhua sana tai kaksi bussissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa musta on jos joku oikeasti lähestyy tutustuakseen, se on harvinaista herkkua se!
”Hei en ole nähnyt sua ennen täällä kentän laidalla, oletko Kakkosen äiti?
Kuten arvata saattaa, olen itse tosi sosiaalinen mutta en mikään amerikkalainen small talk kuningatar minäkään. Ahdistun monesta sosiaalisesta tilanteesta ja usein olen mieluummin hiljaa. En halua tunkea itseäni ryhmän keskelle mutta voi pojat olen edelleen onnellinen siitä futiskentällä annetusta käden ojennuksesta, vaunujani kantaneesta rouvasta ja takkikeskusteluista pimeässä aamussa.
Kun joku lähestyy minua hymy huulilla ja avoimin mielin, palautan sen yleensä takaisin vähintään yhtä ystävällisellä asenteella.
Kirjoitin kolme vuotta sitten tekstin Ujo lapsi on fiksu, jossa kerroin että minua harmittaa ujojen lasten patistelu, että kyseessä on mielestäni enemmän huono tilannetaju ja puutteellinen lapsen kohtaaminen. Olen edelleen samaa mieltä mutta huonojen kohtaamiseni keskellä olen miettinyt, pitäisikö meidän sittenkin vähän enemmän rohkaista itseämme – myös lapsia – vähemmän varautuneeseen suuntaan?
Minua on alkanut surettaa aikuisten ajoittainen tylyytenä näyttäytyvä varautuneisuus ja huomaan kaipaavani en nyt ihan amerikkalaista mutta sellaista vähän reippaampaa kulttuuria jossa muille puhutaan takaisin jos he puhuvat sinulle ja voidaan jopa itse aloittaa keskusteluita.
Pohdin tätä Valeäidin Facebook-sivulla ja sain hirveän viisaita kommentteja. Tiivistän joukon viisauden tähän:
Ujo saa olla, mutta käytöstavat pitää löytyä.
Hyviin käytöstapoihin kuuluu se että toiset otetaan huomioon, heidät nähdään ja heidät kohdataan. Vastataan hymyyn, tervehditään takaisin, puhutaan lapselle suoraan. Ei patisteta ketään mutta näytetään esimerkillä, että muutamaan sanaan on aina varaa – erityisesti jos tilanne sitä vaatii, kuten bussissa yllä.
”Tarvitsetko apuja niiden vaunujen kanssa? Katsoin tuolta kaukaa että nämä rappuset näyttää ihan kamalilta niin ajattelin tulla avuksi”
Ujo saa olla, mutta sen taakse ei voi piiloutua, kääriytyä sen tuomaan kuoreen ja luoda siitä itselleen persoonallisuutta. Samoin kuin reilusti ekstrovertti ihminen ei voi aina höpöttää toisten päälle ja sanoa että mä kato oon tämmönen että mä vaan puhun ja puhun. Toinen joutuu pinnistämään, että puhuu riittävästi, toinen että malttaa kuunnella. Se on osa sosiaalista silmää, hyvää käytöstä ja kivaa kanssatallaajan roolia.
Uskon että meille olisi kaikille kivempi olla ja asua täällä jos jaksettaisiin puhua ylimääräiset sata sanaa päivässä vieraille.
Uskon myös että osa varautuneista voisi hyvinkin olla luonnostaan vähän puheliaampia jos ympäristö esimerkillään siihen rohkaisisi, myös lapset. Jos vaiteliaisuuden kulttuuri saa jopa kaltaiseni moottoriturvan häveliäästi hiljentymään, voin vain kuvitella kuinka tehokkaasti puhumatta jätetyt small talkit vaientaa vähän vielä rohkeutta hakevan lapsen.
Ei saa puhua tuntemattomille on ihan hyvä ohje jos kyseessä on pimeä sivukuja tai lapsi on yksin ja vieras lähestyy. Mutta kyllä toivoisin joskus että pitää puhua myös tuntemattomille olisi toinen ohjeemme.
Toinen kuva: Rabbit Visuals vuoden 2017 PING Helsingistä. Minulla ei tonnin seteli vaan ”hmm, mielenkiintoista, kerro Katja lisää” – ilme.
Ylähampaat eivät vieläkään ole tulleet, vaikka kuolaa on hyvinkin riittävästi ja kerran mainostin jo instassa että ikenestä tuli jo vertakin. No, se veri tuli sitten siitä kun hän söi Bepanthen-tuubia ja sai pienen haavan terävästä reunasta. Kyllä kyllä, äitiyteni on usein no onpa paha -tyyliä.
