Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pitää puhua myös tuntemattomille, tai ainakin minä toivoisin sitä

Tiedättekö sen hetken, kun kohtaatte tuntemattoman ihmisen ja yritätte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa (huvin vuoksi tai pakon edestä), mutta toinen ei vain vastaa mitään? Kasvoillaan on vain tonnin setelin ilme joka ei kutsu tutustumaan tai edes jutustamaan? Ja sitten hiljaisuus.

Matkustaja lähestyy, katsoo vaunujani ja minua, katsoo pois. Sanon heti ”mahtuukohan siitä?” ja elehdin hymyillen sen merkiksi että teen kyllä parhaani että mahdut ja siirrän vielä tarvittaessa. En saa vastausta, hän ohittaa vaunut ns. kylkiluisulla vaivalloisesti.

Tavallaan ymmärrän sen tyhjän katseen, olen joskus itsekin se tyyppi; ajatuksissani, väsyneenä tai varuillani. En haluaisi olla se tyyppi mutta ympäristöni myös sallii sen, kulttuurimme hyväksyy mykän katseeni ja metrin välit bussipysäkillä. Annamme toisillemme tilaa varmuuden vuoksi niin kauan että lopulta kukaan ei yletä muihin ja moni on vähän yksinäinen.

”Anteeksi, voinko ihan pikkasen pyytää siirtymään kun täällä takanasi on nämä vaunut ja reppusi osuu tuohon kuomuun, ettet vain jää niihin solmuun?” Hän siirtyy askeleen sanomatta mitään, mutta en voi olla ajattelematta että se oli aika vihaisen tuntuinen katse.

Redi weekday

Usein kiva pieni keskustelu syntyy pienellä vaivalla. Eilen päätin aloittaa rupattelun vanhemman pariskunnan kanssa jotka hymyilivät Kolmoselle, vaikka pelkäsin että ylitän ehkä jotkin sosiaaliset rajat. He olivat juuri katsoneet minua ja vauvaani ystävällisesti hymyillen. Heidän väläyttässä sen kahden sekunnin hei-hymyn, jonka toivotaan riittävän, palautin saman pienen hymyn ja katsoin taas vauvaani. Huomasin naamalleni asettuvan sen tonnin setelin ilmeen.  Olin ilmeetön, välttelevä, hiljainen.

En siksi etten olisi halunnut puhua tai koska olisin ujo vaan siksi että oletin heidän haluavan olla ihan rauhassa. Vaikka he siis juuri katsoivat meitä hymyillen.

Onneksi tajusin tämän ja tulin järkiini, koska meillä oli ihan todella mukava vartin jutustelutuokio joka piristi kovasti omaa junamatkaani.

”Pakko kysyä, mistä toi takki on? Tosi kiva!”

Nyt kun aloitin taas lastenvaunujen kanssa matkaamisen olen joutunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa, sillä tilaa pitää joskus pyytää, välillä apua ja joskus jopa anteeksi. Olen ollut hämmentynyt siitä että joskus en saa takaisin mitään vastausta, sanallista varsinkaan.

Toisaalta olen ollut super iloinen kun joskus vaunupoterossamme on syntynyt niitä spontaaneja takkikeskusteluja. Ilahduttaa ihan mielettömästi joka kerta kun joku puhuu minulle tarpeettomasti, siis sanoo jotain mikä on tarkoitettu vain kivaksi kommentiksi tai ihan oikeasti vain tilan täytteeksi. Säästäkin on minusta kiva puhua sana tai kaksi bussissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa musta on jos joku oikeasti lähestyy tutustuakseen, se on harvinaista herkkua se!

”Hei en ole nähnyt sua ennen täällä kentän laidalla, oletko Kakkosen äiti?

Kuten arvata saattaa, olen itse tosi sosiaalinen mutta en mikään amerikkalainen small talk kuningatar minäkään. Ahdistun monesta sosiaalisesta tilanteesta ja usein olen mieluummin hiljaa. En halua tunkea itseäni ryhmän keskelle mutta voi pojat olen edelleen onnellinen siitä futiskentällä annetusta käden ojennuksesta, vaunujani kantaneesta rouvasta ja takkikeskusteluista pimeässä aamussa.

Kun joku lähestyy minua hymy huulilla ja avoimin mielin, palautan sen yleensä takaisin vähintään yhtä ystävällisellä asenteella.

Kirjoitin kolme vuotta sitten tekstin Ujo lapsi on fiksu, jossa kerroin että minua harmittaa ujojen lasten patistelu, että kyseessä on mielestäni enemmän huono tilannetaju ja puutteellinen lapsen kohtaaminen. Olen edelleen samaa mieltä mutta huonojen kohtaamiseni keskellä olen miettinyt, pitäisikö meidän sittenkin vähän enemmän rohkaista itseämme – myös lapsia – vähemmän varautuneeseen suuntaan?

Minua on alkanut surettaa aikuisten ajoittainen tylyytenä näyttäytyvä varautuneisuus ja huomaan kaipaavani en nyt ihan amerikkalaista mutta sellaista vähän reippaampaa kulttuuria jossa muille puhutaan takaisin jos he puhuvat sinulle ja voidaan jopa itse aloittaa keskusteluita.

ping helsinki kokemuksia

Pohdin tätä Valeäidin Facebook-sivulla ja sain hirveän viisaita kommentteja. Tiivistän joukon viisauden tähän:

Ujo saa olla, mutta käytöstavat pitää löytyä.

Hyviin käytöstapoihin kuuluu se että toiset otetaan huomioon, heidät nähdään ja heidät kohdataan. Vastataan hymyyn, tervehditään takaisin, puhutaan lapselle suoraan. Ei patisteta ketään mutta näytetään esimerkillä, että muutamaan sanaan on aina varaa – erityisesti jos tilanne sitä vaatii, kuten bussissa yllä.

”Tarvitsetko apuja niiden vaunujen kanssa? Katsoin tuolta kaukaa että nämä rappuset näyttää ihan kamalilta niin ajattelin tulla avuksi”

Ujo saa olla, mutta sen taakse ei voi piiloutua, kääriytyä sen tuomaan kuoreen ja luoda siitä itselleen persoonallisuutta. Samoin kuin reilusti ekstrovertti ihminen ei voi aina höpöttää toisten päälle ja sanoa että mä kato oon tämmönen että mä vaan puhun ja puhun. Toinen joutuu pinnistämään, että puhuu riittävästi, toinen että malttaa kuunnella. Se on osa sosiaalista silmää, hyvää käytöstä ja kivaa kanssatallaajan roolia.

Uskon että meille olisi kaikille kivempi olla ja asua täällä jos jaksettaisiin puhua ylimääräiset sata sanaa päivässä vieraille.

Uskon myös että osa varautuneista voisi hyvinkin olla luonnostaan vähän puheliaampia jos ympäristö esimerkillään siihen rohkaisisi, myös lapset. Jos vaiteliaisuuden kulttuuri saa jopa kaltaiseni moottoriturvan häveliäästi hiljentymään, voin vain kuvitella kuinka tehokkaasti puhumatta jätetyt small talkit vaientaa vähän vielä rohkeutta hakevan lapsen.

Ei saa puhua tuntemattomille on ihan hyvä ohje jos kyseessä on pimeä sivukuja tai lapsi on yksin ja vieras lähestyy. Mutta kyllä toivoisin joskus että pitää puhua myös tuntemattomille olisi toinen ohjeemme.

Toinen kuva: Rabbit Visuals vuoden 2017 PING Helsingistä. Minulla ei tonnin seteli vaan ”hmm, mielenkiintoista, kerro Katja lisää” – ilme.

Kuinka vauva nukutetaan – teoria ja käytäntö

Uni on vauvaelämässä kestopuheenaihe: miten nukahdetaan, kuinka nukutaan ja joko hulinat meni ohi.

Mun vastaus nyt kuuden kuukauden kohdalla on että ei nukahdeta, nukutaan paremmin ja hulinat I don’t know, tämä on ollut yhtä sirkusta siitä asti kun vauva oppi kääntymään kolmikuisena. Heti loppaisena, joulun ja uuden vuoden sekoilujen loputtua päätin että nyt saa riittää. Yöt olivat meillä menneet siihen jamaan että vauva nukahti vain viereeni, nukkui siinä koko yön ja tarvitsi tunnin, kahden välein rintaa nukahtaakseen uudestaan.

Muistan ihan liian hyvin minkälainen ihminen olen kun tätä jatkuu kuukausitolkulla (Kakkosen kanssa 10kk alle tunnin välein heräilyä, toivun tästä edelleen), joten stoppihan siihen oli laitettava. Tutkin kaikki tietämäni lähteet, joista hauskin oli Precious little sleep – sivuston yksi lainaus:

When you try to shorten the feeding and they’re not yet asleep they’ll yell at you, “Woman, do you not see that I’m still awake? Get back in here!”

Kuin suoraan Kolmosen suusta. Nainen, takaisin!

Oli siis aika lopettaa kuusikiloisen tyrannin tissinukutus, valitettavasti. Ollaan tässä jo hienosti edistytty, mutta hitto että on vielä matkaa jäljellä. Yritän muistaa että muutos on vaiheittainen ja iloitsen pienistä voitoista ja jääpäti jääpäti jää eikö se nyt voisi vain jo nukkua.

Tiedän tavallaan mitä pitäisi tehdä, ja meillä on moni keino on vielä kunnolla kokeilematta. Nukuttamisen teoria on niin helppo kirjoittaa auki! Olenhan kerran kirjoittanut unikouluohjeetkin juuri tämän ikäiselle ja viimeksi tänään sain palautetta että ne ovat tosi hyvät. Miksi en osaa silti tehdä tätä?

Kerrataanpa.

Vauvan oikeaoppinen iltanukutus:

  • [Varttia vaille 2-3 tuntia viimeisistä päiväunista] imetän alakerrassa valoisassa
  • Siirrytään ylös pesuille, valot himmeämpinä
  • Yökkäri ja unipussi puetaan lähes pimeässä makkarissa
  • Lapsi sänkyyn, tutti suuhun (jos syö), ”hyvää yötä” ja poistuminen huoneesta
  • Nukahtaa itse alle vartissa
  • Herää ensimmäisen kerran aikaisintaan 04 syömään

Näin voi käydä, olen todistanut sen. Tässä tärkein asia on asteittainen auttaminen: Jos vauva tarvitsee apua nukahtamiseen tai uudelleen nukahtamiseen, sitä annetaan aina mahdollisimman vähän ja asteittain: ehkä ensin vain ääni (shhhh shhhh shhh), sitten kevyesti käsi päälle, sitten painoa kädelle hieman, ehkä sitten vauvan pepun taputtelu, ja lopulta syliin, sitten keinuttelua jne. kunnes ollaan keskiyössä ja työntelet vaunuja olkkarin kynnyksen yli (olisipa tämä vitsi).

Aina kun vauva rauhoittuu, kevennetään takaisin edelliseen, kevyempään rauhoitteluun. Suhina lopetetaan kun itku laantuu, vaunut jäävät paikalleen jne. Jos vauva hermostuu, annetaan taas astetta enemmän jne kunnes nukahtaa lopulta itse omaan sänkyyn.

Itkun (vauvan, ei vanhemman, sitäkin saattaa tulla) laatu kertoo mitä tehdä. Nukahtamislaulu väy-väy-väy on sitä kun vauva itse yrittää nukahtaa eikä tarvitse apua. Odota rauhassa huoneen ulkopuolella ja ylpeile taitavalla vauvallasi. WÄÄÄÄÄÄ-HÄÄÄÄÄÄÄ on sitä että vauva ei onnistunut ja se haluaa sinulta apua nyt heti saatana. Sitten on vielä sellainen itku jota ei voi aukikirjoittaa, jossa vauva on ns. tiloissa koska loukkasit häntä lopullisesti a) olemalla myöhässä rauhoittelun kanssa ja b) tarjoamalla liian kevyttä rauhoittelua.

Nukahtamislaulua lukuunottamatta vauvaa ei teoriassa koskaan tarvitse itkettää ja keinot ovat jokaisella omansa (laulua, white noise, hyssyttely), tärkeintä on että avut kevenevät aina kun voi.

vauva 3kk

Kaunis teoria! Katsellaan sitä vielä hetki. Noin.

Sitten voidaan puhua siitä miten tämä meillä tällä hetkellä menee.

Vauvan nukutus Valeäidin tyyliin

  • Joku päikkäriajoista kusee ja vauva herää jo neljältä viimeisiltä päikkäreiltä
  • Hereilläoloaika päätyy liian pitkäksi, koska eihän sitä nyt kuudelta voi nukuttaa ja ei tässä mitään päikkäreitäkään kai enää voi ottaa, ruokakin on vielä tekemättä ja yksi koululainen ragee
  • Ekoille unille pitää lopulta nukuttaa sylissä. Nukahtamiseen menee 10-50 minuuttia.
  • Vauva herää ekan syklin jälkeen, tai vielä pahempaa 30min kohdalla jolloin kyseessä olikin päikkärit
  • Emme saa sitä nukahtamaan uudestaan koska keinovalikko on tyhjä. Ongelma: meillä ei ole kevyempiä rauhoittelukeinoja kun vauva ei syö tuttia eikä kelpuuta muuta uniriepua kuin minut. Olemme pattitilanteessa: se on joko tissi tai huutoa.
  • Tämän takia nukutusrumbaa jatketaan ensimmäisen syklin jälkeen 1-3 tuntia.
  • Tätä miettiessäni vauva korottaa panoksia eli kakkaa. Äänekkäästi ja itseensä tyytyväisenä.
  • Vaipanvaihto pimeässä sotkien ja ta-daa: Olen hereillä! Kukkuu ihan hereillä täällä näin! Mitä nyt silmät väsymyksestä rullalla!
  • Aikuinen haluaa välibissen. Se ei saa sitä.
  • Pinnasängyssä on nyt ”unta hakemassa” iloinen hahmo joka haluaisi vain ihan vähän leikkiä!
  • Hetkinen, Miksi sen päälaki näkyy pinnojen yläpuolella?
  • Käännetään lapsi ympäri ja aloitetaan alusta.
  • 23-00 aikaan onnistutaan siinä mikä aloitettiin neljä tuntia aiemmin ja jonka piti silloin onnistua vartissa.
  • Aikuinen haluaa lohtubissen. Se ei saa sitä koska se nukahti sitä ennen itse sohvalle.

Siis kiitos kysymästä, näin hyvin meillä menee. Ollaan vahingossa onnistuttu kerran, silloin se nukkui puoli kuuteen asti aamulla heräämättä.

Se päivä oli iloinen, vaan nyt se on jo entinen.

Saa se yksi onnistuminen sen verran toivoa kehiin etten enää suostu nukuttamaan sitä sentään sängyssä tissi vauvan suussa. Totta puhuen mulla on hermot tosi lopussa ja joka ilta kello kuusi alkaa päätä kiristää kun ajattelenkin tulevaa. Mutta yritän silti ajatella että tämä on kaikki harjoittelua joka vielä palkitaan. On tämä nyt jo parempaa kuin se tätä edeltänyt tunnin välein jatkuva heräily, ja päivät meillä menee jo ihan naurettavan hyvin! Mutta olispa kiva taas saada edes jotain omaa aikaa näihin iltoihin.

Ja on se vauva silti söpö, hitto vie.

© Dorit Salutskij

Viimeinen kuva: Dorit Salutskij

 

EDIT: haluan historiankirjoihin kertoa, että vauvamme ei ole lukenut näitä teorioita. Olen nyt kahtena iltana, mukaan lukien tämän tekstin iltana nukuttanut tämän lopulta totaalisesti tissille ja SE NUKKUI AAMUSEITSEMÄÄN HERÄÄMÄTTÄ. En tiedä mistä on kyse mutta en uskalla enää kokeilla tätä oikeaoppista tapaa.

Arkisia kuulumisia sohvan täältä puolen

6 , Permalink

Oho, jopas teitä on raha-asiat kiinnostaneet! Parina päivänä aika monta tuhatta silmäparia on käynyt katsomassa kuinka me jaamme rahamme ja mikä parasta, kertomassa omasta tyylistään.Käy ihmeessä osallistumassa keskusteluun jos et vielä ehtinyt, tämä on ollut ihan super antoisaa ja meillekin hyödyllistä! Mietimme parhaillaan kiivaasti jos sittenkin tekisimme tuon ”kaikki rahat yhteen läjään ja siitä vähän taskurahaa” mallin.

Tai siis päätimme jo sen tehdä, mutta sitten kukaan ei tehnytkään mitään meidän puolestamme, jännä.

Täällä alkoi ihana arki. Isot pienet (kutsuin heitä eilen isoiksi lapsiksi ja sain vastustusta: me ollaan vielä pieniä. Niin olette.) ovat palanneet kouluun ja Insinööri töihin, mulla ja Kolmosella alkoi taas omat touhut ja pieni flunssa kummallakin.

Flunssaa lukuunottamatta arki on ollut todella, todella tervetullut. Kaipasin rytmiä, tekemistä ja rehellisesti myös tätä tyhjää taloa ilman koko sakkia.

Sitäpaitsi tuo pieni tyyppi on niin äärimmäisen hyväntuulinen koko ajan, etten voi kuin ihmetellä sitä. Tänään hän leikki kauhalla yksinään tunnin. TUNNIN. Sitten se tajusi tosin kalautella sitä metallista pöydän jalkaa vasten ja muistin mitä kohta on edessä – taaperokoti.

En ole ehkä vielä valmis siihen jatkuvaan kolinaan, sotkuun ja yleiseen älämölöön.

Toisaalta, noita kaikkia täällä jo nytkin on eli bring it on. Älämölöäkin riittää kun tämä pieni toukka näyttää pääsääntöisesti tältä:

Se juttelee, mörisee, ölisee ja liikkuu – on ihana viisijapuolikuinen möntti. Patukka menee tietoisesti kaikkea kiinnostavaa kohti (tärkeysjärjestyksessä: kamera, kännykkä, ruoka, äiti) ja tunkee suuhunsa kaiken mitä saa (kamera, kännykän, ruoan ja äidin – mutta ruokaa alkaa vasta pian saada oikeasti). Ison osan päivästä hän treenaa kylkilankkua merenneitoasennossa, mikä on nähdäkseni esiaste istumaan nousemiselle ja konttaamiselle. Olisin ottanut tästä kuvan, mutta siinäkin kävi näin:

Ylähampaat eivät vieläkään ole tulleet, vaikka kuolaa on hyvinkin riittävästi ja kerran mainostin jo instassa että ikenestä tuli jo vertakin. No, se veri tuli sitten siitä kun hän söi Bepanthen-tuubia ja sai pienen haavan terävästä reunasta. Kyllä kyllä, äitiyteni on usein no onpa paha -tyyliä.

Kolmonen on nukkunut viimeiset kaksi yötä äärimmäisen hyvin omassa sängyssä, illasta aamun puoli kuuteen – siis todella, todella hyvin. Tämä on ihme, joka ei oikeastaan ole ihme vaan ihan tietoisesti tehty korjaus, pieni unikoulu suorastaan. Odotan vielä pari viikkoa ja jos taika säilyy, kerron mitä teimme. Tiivistetysti voin jo nyt kertoa että emme muuta kuin lopetin sen nukuttamisen rinnalle – eikö kuulostakin helpolta! 😀

Kakkonen on saanut uuden ystävän täältä läheltä. Olen siitä valtavan iloinen.

Ykkönen aloittaa lauantaina uimakoulussa ja Kakkonen ensi viikolla brassijujutsun, lajin jonka kirjoitusasun opettelen sitten jos hän sitä jatkaa. Minulla on uusi kamera (jota en osaa vielä käyttää) ja lihakset kipeinä aamupäivisistä treeneistäni.

Rakastan aamulämpöistä Kolmosta ja sen imettämistä niin paljon että mietin pitäisikö vielä. Jos yksi kaveriksi!

Sivumennen sanottuna, kierukan asennusaikani on vihdoin varattu.

Nyt levitän itseni sohvalle ja yritän taas vähän levätä, aamulla käytiin jo pitkällä kävelyllä naapurin kanssa. Iltapäivällä teen linssikeittoa, laitan pyykit pyörimään ja pussailen pientä lämmintä päätä.

Arki, olet paras.

6 , Permalink